Mielipiteet

Lukijalta: Kalle Virtanen – sutki suutari Ylivieskassa

Kun Ylivieskassa 1940–60-luvuilla keskustelussa vilahtivat sanat sutki suutari, tiesivät kuulijat, että Virtasen Kallesta oli kysymys. Ehkä siitä, että oliko hän legenda vain muuten mukava ja sanavalmis.

Siis se, jolla on kesin talvin sama lakki päässä, hän joka oli mukana kaikissa huutokaupoissa ja huutikin usein hintansa, joka huusi sanattomastikin. "Enhän minä huutanut", korjasi Kalle Mikko Rahkolinille. "Kyllä minä näin, että viiksikarvasi liikahti", vastasi toinen huuliveikko. Taisi olla Väinön isä.

Virtasen Kallesta(1888–1970) on vaikea kirjoittaa lyhyesti ja kokonaiskuvaa tavoitellen, niin erikoinen ja monipuolinen hän oli. Nimeksi annettiin Petäjävedellä Mooses Kalle Poka, mutta hän muutti sukunimensä Virtaseksi, Pokasta kai tuli mieleen pokasaha.

Nuorena, 13-vuotiaana hänlähti maailman turuille, ensin Helsinkiin, mutta oli aikoja Ruotsissa, Pietarsaaressa, kierteli kotimaassa milloin uittotöissä tai muissa, mutta oppi myös suutarin taidot ja asettui 1913 Ylivieskaan. Kävi kuitenkin suutaroimassa muutamia vuosia Sievissä ja Haapajärvellä, kunnes vakioitui ja avioitui Ylivieskaan. Pysyi lestissään: naskalin, nahantuoksun ja pikilangan parissa peräti 50 vuotta.

Ylivieskassa oli 1910-luvulla 20 suutaria, koska Venäjällä oli kysyntää täkäläisistä sotilassaappaista. Teki Kalle niitäkin. Erikoisuutena lienevät olleet mustankengänanturakorkosaappaat, mutta myös yksipohjalliset onnistuivat, ne jotka sihahtavat kävellessä. Mutta sai Kalle pieksuihin, jatsareihin ja kurttuvartisiin myös narinan, joka oli tavaramerkki.

Hän teki tilauksesta, mutta myös varastoon verstaan orsille. Sen nähdessään lähitalon emäntä tokaisi, etteihän suutari köyhä olekaan. Tähän Kalle muka kummissaan: "Kuka sellaista on puhunut?"

Kysyttyjä Kallen verstaan kengät olivat, sillä enimmillään töissä verstaalla oli 11 miestä. Vaihteeksi hän myi kenkiä Haapajärvellä ja tapasi samalla entisiä tuttuja ja sanaa riitti.

Köyhinä aikoina – niitä oli eniten – tehtiin rajasuutarin töitä, korjattiin entisiä. Maksaessaan joku moitti hintaa kalliiksi, arveli muilla olevan halvemmat hinnat. Silloin Kalle repäisi tekemänsä pohjalliset irti ja kehotti viemään muille suutareille...

Verstas oli myös juttutupa. Miehiä tuli sinne joutessaan ja maailmaa parannettiin yhdessä. Ja jos taukoja tuli, kärjisti Kalle mielipiteitä ja taas väiteltiin, mutta huomenna oltiin taas kavereita.

Ovi oli aina auki tulla ja mennä. Kalle auttoi sitä tarvitsevia, joitain hautaan saakka. Talossa oli yösijakin tarvitsevalle. Kauppamiehenä hän sanoi, että kaikki on myytävänä, paitsi akka ja kakarat, joita oli kahdesta avioliitosta kahdeksan.

Huutokauppojen lisäksi Kalle viihtyi vaihtelemassa kelloja ajan tavan mukaan. Jollain kertaa myi yhden, osti sen toiselta takaisin ja myi uudestaan...

Eläkevuosinaan hän liikkui kylällä, raatasi, filosovoi, väitteli politiikasta tai Raamatusta, vaikka ei kirkon miehiä ollutkaan. Ruokapöydässä kuitenkin ristittiin kädet kuuliaisesti ja usein kahvia riitti tai ruokapöydässä oli paikka vapaana. Hän soitteli lapsille yöunet huuliharpulla tai kaksirivisellä.

Mutta sanavalmius lienee ollut se, joka useimmille jäi Kallesta mieleen. Tämä aika hänellä päättyi 82-vuotiaana 1970.

Oiva Luhtasela

Ylivieska

Lähde: Kirjailija-toimittaja Yrjö Kujala/Anni Vierimaa/Kesfkipohjanmaa, 1984