Paikallisuutiset

Visiitti-kolumnissa ylivieskalainen perheenäiti Salla-Riina Viljamaa kaipailee takaisin tavalliseen arkeen

On ihan tavallinen korona-aamu. Kello soi kahdeksalta. Olen toki jo herännyt aiemmin pienten jalkojen painoon pallovatsani olemmin puolin.

Olen taas keskellä sänkyä isoimman ja pienimmän miehen väliin kiilattuna. Pienin vie puolet sängystä nukkumalla poikittain, jalat minun päälläni. Herätessäni mietin, olisinko noussut nauttimaan rauhallista aamupalaa yksinäni, mutta muistin pian miten hyvän suunnitelman yleensä käy. Vaippapylly könyää kartoittamaan päivän mahdollisuuksiaan ensimmäisestä unen läpi kuulemastaan kolahduksesta. Joten jäin nauttimaan hiljaisuudesta paikalleni, fyysisestä ahdingostani huolimatta.

Vaippapyllystä on yritetty tehdä bokseripyllyä. Harjoittelu on vaiheessa. Sänkymme petarinpäällinen on kuivumassa edellisestä vahingosta. En muistanut laittaa päiväunille vaippaa.

On tässä muutakin projektia. Muun muassa tämä etäkoulu. Että saisi kahteen päähän kertolaskut, tuplat ja lukujonot. On askarreltu pääsiäispupuja ja -tipuja, istutettu rairuohoja.

Kuuluisi varmaan sanoa, että ihan mukavasti on mennyt. Ja monelta osin onkin. Mutta niinä hetkinä, kun kerään hermoni riekaleita, vihaan tuota tuntematonta vihollista, mikä sulki koulut. ”Noniin, mikäs on seuraava kirjain?” tai ”Tehdään nyt nämä, niin sulla on koko loppupäivä vapaata.”

Kun ei jaksa, kun ei pysty keskittymään, kun joku ääni häiritsee… Lista on loputon. Kokeillaan kuulosuojaimia, musiikkia ja taukoja. Joka päivästä on kuitenkin toistaiseksi selvitty. Kesäkuun alkuun on tuhottoman pitkä aika.

Olen kiitollinen maalaisjärkisille opettajille, jotka ymmärtävät perheitä. Antaisin mieluusti mussukkani heidän hoiviinsa vielä ennen kesää. Koronan ketale taitaa kuitenkin tehdä toiveestani pilkkaa.

”Ovi kiinni tai sulle tullee korona ja korvatulehus!” uhkailee neljävuotias pikkuveljeään, joka roikkuu t-paitasillaan ovenraossa. Nauran katketakseni. Koronasta on puhuttu. Ei paljon eikä vähän, vaan sen verran kuin se on lapsia mietityttänyt.

Tällä hetkellä korona puhututtaa lähinnä syistä että miksi ei voi mennä uimahalliin, miksi ei voi mennä hoitoon, miksi ei pääse mummulaan tai kavereille, miksi lapset eivät pääse kauppaan.

Neljävuotias tarjoaa kyllä vastauksen aina itse: ” Ai siks ku on korona?”

Tässä kummassa tilanteessa olen usein ajatellut, että onneksi meillä on monta lasta. Lapsilla on toisistaan seuraa, eikä vanhempia tarvita yleensä leikkikaveriksi. Tänään kaksivuotias istui jättinallen päällä ja oli kuulemma matkalla hoitoon. Hän kaipaa selvästi hoitokavereitaan. Päiväunille ei olisi kelvannut äiti tai isi, vaan hoidosta samanikäinen tyttö.

Omasta takaa löytyvistä leikkikavereista huolimatta lapset kaipaavat normaalia arkea. Aivan kuten me aikuiset. Tule jo ihana, tavallinen arki!

Salla-Riina Viljamaa