Paikallisuutiset

Aino Nurmi laski lautoja ja oksanpaikkoja potilashuoneen katosta, koska aika piti saada jollakin opilla kulumaan – Lue, minkälaisia kokemuksia ylivieskalaisilla ikäihmisillä on yksinäisyydestä

Joskus se tuntuu raastavalta, toisen kerran taas nauttii, kun saa olla yksin

Ylivieskalaiset 83-vuotiaatAino Nurmi jaAhti Nygård ovat kokeneet elämässään yksinäisyyttä. Joskus se on tuntunut raastavalta kivulta rinnassa, toisen kerran on nauttinut, kun saa olla yksin.

Ahti Nygård herkistyy, kun muistelee, miltä tuntui ensimmäiset kerrat pedata leveää parisänkyä, jossa oli yönsä maannut yksin.

– Se otti raa'asti sisältä, hän sanoo hiljaa.

– Vaimon kuoleman jälkeen huomasin, että meillä käyneet ihmiset olivat olleet hänen ystäviään. Minun luonani ei käynyt ketään, Nygård toteaa.

Vaikka naapurit pyysivät Ahti Nygårdia istumaan iltaa kotiinsa, hän ei pystynyt menemään heille.

– Puolikymmentä kertaa palasin naapurin rappusilta taisin kotiini. Portaat tuntuivat ylivoimaisilta nousta, hän kuvaa raskasta surua.

Ahti Nygårdin puoliso kuoli kuusi vuotta sitten syöpään, jota ehti sairastaa suunnilleen saman ajan. Vuosikymmenten onnellisen avioliiton päättyminen koski, vaikka lapset vierailivatkin usein isänsä luona.

– Kun olin yksin, pyöräilin paljon. Kerran olin ajamassa Tuokiotuvan ohi ja päätin poiketa katsomassa, mikä pakka tämä on. Muistan, kuinka Tanskan Ainon kanssa istuimme pitkään toinen toisella puolella pöytää ja juttelimme kaikista mahdollisista asioista, hän muistelee yhtä tärkeää käännekohtaa elämässään.

– Tuokiotupa avattiin kuin tilauksesta minulle. Vaimo oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi, Nygård kertoo.

Vähitellen Tuokiotuvasta tuli paikka, jossa Ahti Nygård toimi ahkerasti. Hän oli valmis kahvinkeittoon pikaisellakin komennuksella, kun oli tarvetta.

– Kahtena äitienpäivänä olin halaamassa kaikki tulijat – sillai ystävänä, hän tarkentaa.

Aino Nurmen yksinäisyyden kokemukset ovat pidemmältä ajalta ja erilaisia kuin Nygårdilla. Oulaisissa syntynyt nainen on vuosien saatossa asunut Lapissa, Savossa, Etelä-Pohjanmaalla ja viimeiset vuosikymmenet näissä jokilaaksoissa. Matkan varrella on syttynyt ja sammunut ihmissuhteita, osa jäänyt elämään ikuisiksi ajoiksi. Työssään Ylivieskan Sokoksen elintarvikekioskin myyjänä hän on tavannut tuhansia ihmisiä, joista osaa näkee edelleen katukuvassa ja tunnistaa kasvoilta.

– Ylivieskassa minulla ei ole läheisiä ystäviä. Parhaat ystävät asuvat pohjoisessa. Heidän kanssaan soitellaan, ja joskus lähetän hassun kortin muistutukseksi, että olen olemassa. Todellisen ystävän erottaa siitä, että juttu jatkuu samasta, mihin se edellisellä kerralla päättyi, kuin ei välissä olisi aikaa kulunut ollenkaan, hän sanoo ja kertoo, että Janakkalassa asuva pojan perhe on kuitenkin tärkein ja läheisin.

Aino Nurmi on hyvä esimerkki siitä, että yksin eläminen ei tarkoita aina kuitenkaan yksinäisyyttä.

– Osaan myös nauttia yksin olosta omassa kodissani ja siitä, että saat tehdä, kuten haluan. Joskus isossa porukassa tulee jopa ahdistava olo. Ei sekään ole miellyttävä tunne, hän sanoo ja kertoo, että Tuokiotupa on henkireikä, koska sinne voi mennä silloin, kun haluaa tavata ihmisiä.

Konkreettisimmat yksinäisyyden kokemukset Aino Nurmella liittyvät sairastamisiin.

– Kun olin vakavasti sairas, osa ihmisistä karttoi minua. Ikävistä asioista puhuminen oli vaikeaa, enkä oikeataan voinut puhua niistä kenenkään kanssa, hän sanoo ja kertoo kokeneensa sen, että ympärillä on ihmisiä, mutta silti tuntee olevansa yksin.

Joku aika siten Nurmi oli lonkkaleikkauksen vuoksi puoli vuotta sairaalassa, koska yksinasuvaa naista ei uskallettu päästää kotiin.

– Siitä oli kyllä suorastaan vihainen lääkäreille, hän sanoo ja kertoo ymmärtävänsä, että päätös saattoi olla hyväksi lonkalle, mutta ei hänen mielelleen.

Aino Nurmen luona ei käynyt sairaalassa juurikaan ketään.

– Ensiksi aloin kuluttaa aikaa laskemalla lautoja potilashuoneen katosta ja sen jälkeen niissä olevia isompia oksanpaikkoja. Aika piti saada jollakin opilla kulumaan, hän kertoo.

Sairaalassa tuli muutamia pinnallisia tuttavuuksia, joiden kanssa saattoi käydä yhdessä salissa kahvilla tai vaihtaa muutaman sanan.

– Se oli paras palaute, kun entinen työkaveri kertoi puolisonsa muistavan minut sairaala-ajalta. Naama menee kuulema nauruun, kun puhuvat minusta, hän iloitsee ja kertoo, kuinka eräs rouva vastikään ilahdutti puolestaan häntä tuomalla kauniin taulun, "koska olet niin mukava".

Silloin tällöin on hetkiä, jolloin yksinäisyys tuntuu pahalta. Se saattaa liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen, paikkaan tai ajankohtaan.

– Joskus tulee hetkiä, ettei tiedä, miten päin tässä olisi. Tuntuu, ettei ympärillä ole ketään, vaan olen ihan yksin, Ahti Nygård sanoo.

– Joulun aika on sellainen. Jos on ihan yksin, ei voi mennä minnekään tai ottaa yhteyttä keneenkään, koska jokaisella on oma joulurauhansa, jatkaa Aino Nurmi.

Ahti Nygårdia hymyilyttää, kun muistelee kolmea ensimmäistä joulua vaimon kuoleman jälkeen.

– Lapset tulivat porukalla luokseni, jotta en tuntisi oloa yksinäiseksi. Meitä oli iso sakki ja minä kokkailin heille ruokaa. Kolmantena jouluna päätin sanoa, että en aio jatkossa olla "emäntänä" koko ajan ja pärjään kyllä yksinkin, hän sanoo.

Yksinäisyys ei ole selättänyt näitä 83-vuotiaita. Kumpikin omalla tahollaan ovat lähteneet pois kotoa, liikkuneet luonnossa, käyneet uimassa, matkustelleet ja etsineet muita ihmisiä.

– Menin kesäkeskiviikkoina Ylivieskan iltatorille istuskelemaan käsityön kanssa. Siinä, kun tein käsitöitä, tuli muun muassa monia tuttuja työssä olo ajaltani juttelemaan. Seuraavilla kerroilla alkoi tulla muitakin samalla tavalla istuskelemaan, tekemään käsitöitä ja juttelemaan. Joidenkin kanssa alettiin käydä yhdessä myös lenkillä, Aino Nurmi muistelee ja harmittelee, että lonkkaleikkaus toi takapakkia ihmissuhteisiin.

Ahti Nygård on löytänyt Tuokiotuvan ansiosta samanhenkisen ystävän, jonka kanssa on hyvä ja helppo jutella. Sen he huomasivat jo ensimmäisellä yhteisellä matkalla Tuuriin.

– Kun palasimme sieltä, kysyin, lähdettäisiinkö seuraavana viikonloppuna Kokkolaan venetsialaisiin ja ajettaisiin Seitsemän sillan tietä kymmenkunta kilometriä Öjaan katsomaan, kun herrat ampuvat rahaa taivaalle – ja hänelle passasi, Nygård muistelee.

Aino Nurmi ja Ahti Nygård uskovat, että yksinäisyydestä ei tule heille kummallekaan kriisiä niin kauan kuin pääsevät liikkeelle.