Paikallisuutiset

Uolevi Palola muistelee lukijoiden palstalla sota-aikaa ja veteraani-isäänsä: Ajatuksia veteraanipäivänä

Nyt on ajankohtaista palata historiaan, kun Venäjä aloitti sodan Ukrainassa. Suomi hävisi lähihistoriamme sodan Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyyden kovien taistelujen ja suurten uhrauksien jälkeen.

Presidentti Paasikivi lausui legendaariset sanat: ”Suomen tulee aina ottaa huomioon pitkä itäraja, kun luodaan naapurisuhteita”. Neuvostoliiton/Venäjän kanssa Suomikin on joutunut luovimaan. Natoon meno oli Suomen kannalta välttämätöntä, mutta luovimista tapahtunee Nato-aikanakin.

Itsenäisenä valtiona Ukrainalla on oikeus tehdä omat ratkaisunsa, mihin suuntaan se kehittää omaa valtiotaan. Itsenäisyyden innoittamana Ukraina teki rohkeita ratkaisuja; tämä ei miellyttänyt naapuria.

Vaikka Venäjä oli jo aiemmin valloittanut Krimin ja uhitellut, kukaan ei uskonut, että naapuri Venäjä tai presidentti Putin kokisi olonsa niin loukatuksi, että se päätyi helmikuussa 2022 hyökkäämään muualle Ukrainaan ja syyllistymään julmiin barbaarisiin tekoihin.

Palaan lähihistoriaamme. Isäni oli talvi- ja jatkosodassa. Äiti eli vaatimattomissa olosuhteissa Nivalassa kotirintamalla kolmen pojan kanssa sodan kauhujen keskellä. Ei ollut sähköä eikä radiota. Välirauhan aikana syntyi neljäs poika: Valto menehtyi alle puolivuotiaana.

Isä oli hevosmiehenä rintamalla ja laittoi kirjeitä sieltä jostakin käyden joskus lomillakin. Kerran kuultiin huhu, että isä on kaatunut. Muistelen äidin lukeneen sotarintamalta tullutta kirjettä, jossa kerrottiin kranaatin osuneen hevoskärryihin. Hevonen oli kuollut ja kärryt lennätti isää pitkän matkaa.

Tapahtumasta ehdittiin ilmoittaa kotiin saakka, että huonosti Väinön kävi. Isä oli kuitenkin myöhemmin palannut tajuihinsa, eikä suurempia vammoja ”kolarista” jäänyt. Pappia ei meille tullut.

Sota päättyi vihdoin kesällä 1944. Muistan, kun isä tuli kotiin ja sanoi, että vielä pitää ajaa saksalaiset pois Lapista.

Niinpä isä taas lähti, mutta hän pääsi Torniosta kotiin: vanhimmat sotilaat vapautettiin Lapin sodasta, joka päättyi keväällä 1945. Perheeseen tuli uusi suru, kun toinen kaksosista menehtyi vuonna 1945 sodan jälkeen.

Sotilaat palasivat rintamalta kotitöihin henkisesti väsyneinä ja monet haavoittuneina. Into rakentaa itsenäistä Suomea oli kuitenkin kova, vaikka sodan ankarat muistot palautuivat mieliin monin tavoin.

Yli 400 tuhatta karjalaista piti sijoittaa sodan seurauksena eri puolille maatamme. Uskon, että karjalaisten asuttaminen koko nykyisen Suomen alueelle oli oikea päätös.

Meidänkin naapuriin tuli Soanlahdelta Pekka Huurinaisen perhe. Pienenä poikana opin elämään karjalaisten naapurina: minulla on pelkästään myönteistä kerrottavaa niiltä ajoilta.

Huurinaisen lapset olivat osittain saman ikäisiä ja kävin lähes joka viikko ”Kiekolla”. Lyydia-emäntä käski tuon tuosta poikia ottamaan nurkkapöydästä leipomiaan piirakoita ja supukoita. Kyllähän ne maistuivat.

Huurinaisten perhe oli ortodoksinen ja uskonnollinen vakaumus näkyi monissa asioissa, mutta se ei meitä häirinnyt laisinkaan.

Minun isäni elinaikana uusi veteraaneja kunnioittava henki ei ehtinyt juuri näkyä. Olen kuitenkin sotaveteraani-isästä hyvin ylpeä ja kiitollinen. Hän oli yksi niistä sotilaista, jotka pelastivat meille ihanan isänmaan.

On syytä pysähtyä miettimään, kuinka suurin uhrauksin olemme itsenäisyyden saaneet pitää.

Kirjoittaja on veteraanin poika Ylivieskasta.