Kolumnit

”Me aikuiset olemme suunnannäyttäjiä, niin kotona kuin koulussa ja harrastuksissakin”, kirjoittaa Visiitti-kolumnissaan Kristiina Parkkila

Heräsin lumiseen aamuun tavallista aikaisemmin. Tiesin, että jos aion ehtiä ajoissa töihin, on tartuttava lumilapioon aivan ensimmäisenä, kaivettava reitti auton luo ja pihasta ulos. Ajatukseni edellisenä iltana tuhannen väsyneenä oli: nyt riittää!

Mutta selvisin lumitöistä, ehdin käydä suihkussakin ja vaihtaa kuivat vaatteet ylleni. Merkittävä tekijä tässä kaikessa oli, että en ollut yksin. Sain kaverin lumitöihin.

Ajoin kuuttakymppiä töihin -ja pelkäsin koko matkan, koska tie oli niin luminen ja pyrytti. Ehdin jo ajatella, mitä päivästä tulee. Mutta pääsin perille.

Vastassa oli työkaverin hymy ja tervehdys. Sain myös apua verkkoluennon järjestämiseen, jota jännitin etukäteen (kaikista koronavuosien teams-taituruuksista huolimatta). Selvisin siitäkin. Koska en ollut yksin. Minulla on ympärilläni ihmisiä. Ja minulla on ihmisiä, joihin luotan. Se on paljon.

Tällä hetkellä yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoista noin 14 % kokee yksinäisyyttä (HelsinkiMission School to Belong -yksinäisyyskysely 2023). Suomen Punaisen Ristin mukaan joka viides suomalainen tuntee itsensä yksinäiseksi, ainakin ajoittain.

Koronapandemia lisäsi yksinäisyyden kokemusta, ja luulenpa, ettei kokemus ole aivan hellittänyt. Päinvastoin erityisesti nuorten kokemasta yksinäisyydestä puhutaan paljon. Kysymys on, mitä sille on tehty tai tehdään? Kynnys palata yhteyteen toisten kanssa voi tuntua korkealta, ja nuorilla se voi olla erityisen vaikeaa. Yhdenmukaisuuden paineet, kyky luoda ja ylläpitää ihmissuhteita voivat käydä ylivoimaisiksi.

Sosiaalisista ja tunnetaidoista puhutaan paljon, mutta taidamme me aikuisetkin olla niiden kanssa vielä aika noviiseja. Puhelimet ja sosiaalinen media voivat auttaa yksinäisyyden vähentämisessä mutta yhtä lailla ne myös herkästi erottavat ja lisäävät eristäytymistä ja eristämistä.

Niin, mitä me voimme tehdä? Tänä vuonna esimerkiksi Yhteisvastuu auttaa nuoria, jotka kokevat syvää yksinäisyyttä tai ovat vaarassa menettää elämänhallintansa tai mahdollisuutensa hyvään elämään. Uskon siihen, että me aikuiset olemme suunnannäyttäjiä, niin kotona kuin koulussa ja harrastuksissakin. Meidän on kurottauduttava väsymyksiemme, kiireidemme, ujouksiemme yli, haastettava itsemme kohtaamaan, kannustamaan ja myös puuttumaan rohkeasti.

Kuten yksinäisyyttä tutkinut kasvatuspsykologian professori Niina Junttila sanoo: Arkinen ystävällisyys ja toisten ihmisten huomaaminen pienillä asioilla ovat loppujen lopuksi oleellisia ja isoja asioita.

Tänään on hyvä päivä. Huomataan, ollaan ihmisiksi. Ei jätetä ketään yksin.

Kristiina Parkkila

Kirjoittaja on pullamössösukupolvea edustava viestinnän ja koulutuksen sekatyöläinen ja Kalajokilaakson pakinoitsija jo toisessa polvessa.