Kalajaska

Kaarina Ahvenjärven muistokirjoitus: “Kaarinan ihmisenä olemisen suurin ulottuvuus oli välittävyys, se ilmeni kaikista lähimmäisistä eri tavoin huolehtimalla”

Terttu Kaarina Ahvenjärvi (o.s. Yli-Arvo) siirtyi ikiuneen 84-vuotiaana Ylivieskan terveyskeskuksessa 29.4.2023 sairaskohtauksen yllättämänä.

Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Kannuksen Särkiojalla ja perheeseen kuului vanhempien ja hänen lisäkseen kolme sisarusta. Kaarina oli syntynyt 9.10.1938, ollen täten tarpeeksi vanha muistamaan kotitalon ylitse lentäneet pommilaivueet.

Rintamamiehet palasivat kotiin rikkinäisinä, jos palasivat lain. Kaarinan isä oli yksi joka palasi. Isän sotavammojen vuoksi Kaarina joutui kuitenkin vanhimpana lapsena kantamaan vastuuta perheen asioista jo varhain. Me jälkipolvet voimme vain yrittää ajatella, minkälaisilla eväillä tuo sukupolvi lähti Kaarinan ohella elämäänsä rakentamaan.

Kaarina lähti sitä tekemään aluksi Kokkolaan, jossa hän työskenteli pitkään myyjänä KPO:n baarissa. Kokkolassa hän oli myös tapaava elämänkumppaninsa Markun. He asettuivat töiden perässä Sievin kautta Ylivieskaan ja heille syntyi kolme lasta.

Kokkolassa alkanut elämän kestävä työura asiakaspalvelijana jatkui vielä hetken vieraiden leivissä mm. Hankkijalla, mutta sittemmin omassa yrityksessä. Ensin torin laidalla kukkakioskissa ja yritystoiminnan kasvaessa nykyisellä paikalla Niemelänkylällä. Kukkakioski toimi muuten perheen kesäpaikan saunana seuraavat 30 vuotta.

Vaikka paperilla sukupolvenvaihdos tapahtui jo 90-luvulla, Kaarina malttoi jäädä elämäntehtävästään sivuun vasta koronapandemian pakottamana. Kaarinan perustamassa yrityksessä ovat vuorollaan työskennelleet kaikki lapset ja lapsenlapset.

Kaarina tunnettiin varmasti parhaiten Piha ja Puutarhan valoisana asiakaspalvelijana, mutta vanhempi väki saattaa muistaa hänet myös kunnallispoliitikkona ja kirkollisvaltuutettuna. Ehtipä hän olla monessa muussakin mukana, mm. SLEY:n ja Pohjanmaan Kivikerhon toiminnassa.

Kaarinan ihmisenä olemisen suurin ulottuvuus oli välittävyys. Se ilmeni kaikista lähimmäisistä eri tavoin huolehtimalla, viimeisimpänä muistisairaan puolison rinnalla eläen ja tukien.

Kaarinan kasvatusfilosofia oli, että siipiään sai kokeilla, kunhan lupasi olla varovainen. On vaikea kehittää hänestä muistoa, jolloin hän olisi ollut vihainen, tai edes allapäin. Kun jotain säätilamuutosta isompaa oli tapahtunut, oli Kaarinan toteamus yleensä "herttinen" tai "taikkeri".

Kasvit ja puutarhanhoito olivat hänen intohimonsa myös vapaa-ajalla. Syksyn marjasadosta hän valmisti koko perheen mehutarpeet ja isoisoäidin roolissaan huolehti, että pienimmänkin varpaat saivat suojakseen lämpöiset villasukat.

Poismenon yllättävyydestä johtuen Kaarina eli aivan täyttä elämää viimeiseen asti. Me omaiset olemme saaneetkin kuulla ilahduttavista viimeisistä kohtaamisista. Ruiskukkia, villasukkia, elämäniloa. Niihin sanoihin Kaarinan viimeiset vuosikymmenet voimme kiteyttää.

Joonas Kontio

Kirjoittaja on Kaarinan tyttären poika