Paikallisuutiset

Merja Nevalainen Visiitti-kolumnissaan: Löytöretkelle luontoon

merjaneva@gmail.com

Suomalaiset ovat mökkikansaa, ja nyt käy mökkikauppa erityisen kuumana. Pääkaupunkiseudun asuntoautoja vuokraavien yritysten kalenterit ovat uusia kotimaan karavaanareita täynnä, ja vuokramökkejä varataan vahdilla.

Tilanne K sekä tietynlaisen lentohäpeän nousu ovat hyväksi kotimaan matkailulle. Ja sehän vain sopii! Asia on hyvin lähellä sydäntä. Olen matkailupitäjästä kotoisin ja nuorena sain olla kuusi mainiota kesää töissä yhdessä Särkkien parhaista (karhuveistoksia ja hirsirakennuksia).

Jo lapsuuden kesien kohokohtia olivat asuntovaunulomat pitkin poikin Suomea. Nähtiin monia kesäkaupunkeja ja uimarantoja, sain usein mahan sekaisin toriherneistä ja mansikoita. Välillä valtateiden varsien P-paikoilla vietettyjen öiden äänimaailman, ohiajavien rekkojen huminan, voin vieläkin palauttaa mieleeni vähän jännänä, vähän ärsyttävänä.

Sittemmin olen vaeltanut ja patikoinut, mökkeillyt ja käynyt kalareissuilla. Karavaanarielämääkin olen taas pitkän nirsoilun jälkeen päässyt kokemaan ja sepä vasta onkin vallan helppoa ja mukavaa. Ja nythän sitä vasta onnellisia ollaan, kun on pieni erähenkinen mökki hyvien kalavesien, hiekkaisan rannan ja vaaramaiseman äärellä, mikä Lapin kuumeen jo nuorena pahasti tartuttaman iloksi sijaitsee tuon onneni kaukomaan läänin puolella.

Mutta ei sitä aina tarvitse kauas kotimaassakaan mennä. Haastattelin pariskuntaa, joiden kesämökki on silmänkantaman päässä kotoa, ja kuulemma siellä pääsee erinomaisen hyvin irtautumaan arjesta ja mökkitunnelmaan.

Lapset tunnetusti rakastavat metsissä olemista, rantavedessä puljaamista ja retkeilyä. Oma liinatukka lähtee milloin hyvänsä innosta hihkuen mukaan lähiluontoon tai pidemmälle retkelle, ja kipusi vuosi sitten, suklaapaloilla doupattuna Pallaksella lähes Pyhäkeron huipulle. Alkusyksystä on tarkoitus mennä kaksin naisin Kiilopään ja Saariselän poluille päiväretkeilemään ja teltallakin kokeilemaan. Kyllä siitä vielä vaelluskaverin saan kairaankin!

Lapsen ensimmäisillä löytöretkillä vihreän oven taakse ei tarvita aina kelloa, suuntaa, lupaa eikä vielä niin monta metriä tai äänenkantamaakaan. Luonnon on tunnuttava rajattomalta, jotta sormenpäitä pääsee kutittamaan mahdollisuus hukkua seikkailuun, unohdetuille teille tai taruolentojen taikamaille. Silloin, puiden huokuessa, taivaan leijuessa, kartalta tippuu aika ja lapsi voi päästä suoraan sydänmaille.

Kirjoittaja on Kalajokilaakson avustaja.