keskiviikko 19.2.2020 | 21:56
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Mielipide

Kristiina Parkkila palaa Visiitti-kolumnistiksi ja pohtii sydämen sivistyksen merkitystä: Oivalluksia

Kristiina Parkkila Kalajokilaakso
Pe 14.2.2020 klo 05:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

kristiina.parkkila@gmail.com

Muistikirjassani (kyllä, minulla on muistikirja, mutta sen hyödyttävistä vaikutuksista en ole kovin varma) tuli vastaan merkintä eräästä keskustelusta ehkä noin 10 vuotta sitten. Mikä hyvä ihme kertoo siitä, että minä olen jo KESKI-IÄN YLITTÄNYT TÄTI-IHMINEN.

No niin, se merkintä menee näin: Taas opastan lastani, miten elämässä pääsee pitkälle: ”Kunnioitat toisia ihmisiä ja olet kohtelias, etkä puhu ruoka suussa etkä keiku ruokapöydässä.” Itsevarma korjaus tulee heti: ”Ei sillä äiti NIIN pitkälle pääse.”

Sekä tuota opastusta, että sen tiukkaa vasta-argumenttia on koeteltu viime vuosien aikana. Mutta molemmat versiot totean lopulta ihan päteviksi elämänohjeiksi. Jälkimmäisessä on sillä tavalla suoraviivainen viisaus, että joskus elämän realiteetit iskevät vasten rajustikin. Kiltteys ei tuokaan parasta hyvää. Saattaa tulla tallotuksi tai talloa itse, tahtomattaan. On epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja odottamattomia ohituksia. Rankimmillaan uskoa hyvään ja hyvyyteen koetellaan niin, että koko maailmankuva horjuu, jopa muuttuu. Silti pitää nousta ylös ja tarpoa vain.

Mutta näihin liittyy myös ensimmäinen elämänohje. Siinä on pieni näky asiaan nimeltä sydämen sivistys. Sivistys ylipäätään. Ei liene moneltakaan jäänyt huomaamatta vallalla oleva huutelun, väärin ymmärtämisen ja vastakkain asettelun kulttuuri, uhkakuvat ja kuplat, joita ihminen luo omalla hölmöydellään ja välinpitämättömyydellään. Toivotaan sivistyksen paluuta.

Mitä meille on tapahtunut? Nyt jos koskaan todellakin tarvitaan hiljaista toisen ihmisen kunnioittamista, tilan antamista, kiitollisuutta perusasioista. Ei keikuta ruokapöydissä eikä keikuteta toisiakaan. Lasketaan kyynärpäät alemmas. Ei se ole niin vaikeaa. Koulutuksen ja kasvatuksen lisäksi emme saa hukata ajatusta jakamisesta ja huolehtimisesta.

Me voimme vaikuttaa omaan hyvinvointiimme eikä sen tarvitse olla toisilta pois. Myös kanssakulkijoidemme ja vähän vieraampienkin hyvinvointia voimme ihan arkijärkisellä hyväntahtoisuudella edistää. Kaikkine haasteineen, uhkakuvineen ja pirstaleisuuksineenkin tämä rajallinen aikamme on arvokas. Miksi tehdä siitä vaikeampaa kuin se jo on.

Kirjoittaja on pullamössösukupolvea edustava, 90-luvun lamasta selvinnyt, tyhjän pesän syndroomaan hyvissä ajoin valmistautuva viestinnän ja koulutuksen sekatyöläinen ja Kalajaskan pakinoitsija jo toisessa polvessa.

Ei keikuta ruokapöydissä eikä keikuteta toisiakaan. Lasketaan kyynärpäät alemmas. Ei se ole niin vaikeaa.

#