Paikallisuutiset

Kalajokilaakso-lehden uudelleenjulkaisu: Ylivieskalainen Sari Viitala menetti poikansa auto-onnettomuudessa kaksi vuotta sitten: "On turha yrittää etsiä järjellä vastausta siihen, miksi rakas ihminen kuoli äkillisesti"

Tämän jutun alkuperäinen julkaisu oli 1. marraskuuta 2019 Kalajokilaaksossa. Läheisensä menettäneitä työssään tukeva diakonissa Sari Viitala menetti itse vähän yli kaksi vuotta sitten oman poikansa. Oltiin syöty kakkua ja juhlittu, kun Severi-pojan elämässä kaikki näytti niin hyvältä. Tämä oli saanut vakituisen työpaikan ja lähdössä odottamaansa armeijaan.

Sitten tapahtui liikenneonnettomuus, joka vei 19-vuotiaan pojan pois.

– Jumalan syli on avara, hän antaa rakkaudessaan meidän olla hänelle myös vihaisia. Ajattelin, etten voi koskaan enää palata töihin seurakuntaan, kun olin menettänyt näin lapseni. Palasin ja tiedän, että voin olla nyt kokemukseni kautta paremmin tukena muille sureville. Ainakin olen helposti lähestyttävä heille, hän pohtii.

Viitalalle oman lapsen menetys on ollut hänen elämänsä kivuista suurin. Hän oli elänyt vuodesta 2009 hermokipusairauden kanssa ja oppinut elämään sen kanssa. Pojan äkillisen kuoleman aiheuttama kipu tuntui tuhatkertaiselta fyysiseen hermokipuun verrattuna.

– On turha yrittää etsiä järjellä vastausta siihen, miksi rakas ihminen kuoli äkillisesti. Sitä ei löydy. Lohduttavana ajatuksena olen kokenut, että kaikki on viime kädessä Jumalan kädessä.

Sari Viitala toteaa, ettei ihmisten kokemia erilaisia menetyksiä ole syytä muiden arvottaa. Ne ovat jokaiselle henkilökohtaisia.

– Oman menetykseni tuo muita vastaavan kokeneita ihmisinä lähelle. Tiedän, että mummuni menetti aikoinaan oman lapsensa. Olin pieni tyttö, kun mummu kuoli. Nyt yhteisen kokemuksen kautta hän tuntuu läheiseltä.

Hänen perhettään yhteinen suru on lähentänyt ja tiivistänyt. Tukea on saatu myös ulkopuolisilta. Sari Viitala rohkaisee, että surevan tukemiseen voi jokainen osallistua.

– Surevaa ihmistä ei ole kenenkään syytä pelätä. Meidän ohi ei tarvitse kiiruhtaa sen takia, että odottaisimme jokaiselta kohtaamaltamme ihmiseltä jotain suurta. Pieni teko on jo paljon.

Ystävällinen kosketus kaupassa olkapäähän antaa surun keskellä elävälle hyvän muiston.

– Kun me surevat ihmiset olemme sopeutumassa menetykseemme, tiedämme sen vaativan meiltä paljon yksinäistä työstämistä. Olen esimerkiksi itse purkanut omaa suruani kirjoituksiin, ottanut valokuvia luonnosta ja piirtänyt iloisia enkeleitä. Ihmisillä on omat tapansa käsitellä suruaan.

Kun Sari Viitala eli poikansa kanssa 19 vuotta, kaksi vuotta hänen kuolemastaan tuntuu vasta lyhyeltä ajalta.

– Varauduin kuolinuutisen myötä siihen, että teen sopeutumista loppuelämän.

Halu auttaa surevia motivoi Sari Viitalan aikoinaan opiskelemaan seurakuntatyöhön. Taustalla oli se, että hänen isänsä menehtyi onnettomuudessa 50-vuotiaana. Äidin surun näkeminen ja oma suru isästä synnytti vuosien kuluessa halun tukea surevia.

– Kun selkävamma pakotti minut jättämään PPO:n taloushallinnon istumatyön, silloin vuonna 2008 aika oli sopiva diakonissa-opinnoille. Muistoihin palasi tuo isän menetys ja äidin suru. Ne olivat jääneet muun elämän alle, olivat sitten motivoimassa minua ammatinvaihdoksen hetkellä.

Oulun Diakonia-ammattikorkeakoulussa hän teki lopputyönsä Surevien tukemisesta diakonisen hoitotyön keinoin. Hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui psykiatriaan suuntautuneeksi sairaanhoitajaksi ja diakonissaksi.

– En voi sanoa, että oliko opintojeni ja perehtymiseni siellä suruun tarkoitus valmentaa minua kohtaamaan se, mitä itselleni tapahtui.

Toivo hyvien asioiden tulevaisuudesta palasi viime kesänä Sari Viitalan elämään. Kun toivo palaa surevalle, sen tietää isoksi asiaksi. On taas uskoa tulevaisuuteen, alkuun se on hauras.

– Pyhäinpäivä on minulle tärkeä. Se kertoo erityisestä toivosta. Lapsesta asti olen kokenut, että Vapahtajamme Jeesus voitti kuoleman. Se antaa minulle toivon siitä, että iankaikkisessa elämässä voimme kohdata rakkaamme, hän pohtii.