lauantai 24.8.2019 | 06:26
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Osana sukupolvien ketjua – Nivalan Karvoskylän kasvatti Eeva-Maija Haukinen arvostaa körttiläisiä juuriaan

Hanna Perkkiö Kalajokilaakso+
Pe 23.11.2018 klo 23:55 [päivitetty ke 13:10]

Lakeuden laidalta avautuu alkukesän vihreys niin kauas kuin katse kantaa. Latomerestä on jäljellä vain muisto, mutta taivas kaartuu peltoaukeiden ylle yhtä korkeana kuin aina.

– En koe, että olisin koskaan lähtenyt täältä, toteaa Eeva-Maija Haukinen, omaa sukua Tyhtilä.

Nivalan Karvoskylällä Haukinen on juurillaan. Täältä tie kulki 1960-luvulla Teatterikouluun ja sieltä edelleen näyttämöille ympäri Suomea. Nuoruudenkodin mailta löytyy kuitenkin yhä kiinnekohta ja joukko sukulaisia.

Maanviljelijäisän ja opettajaäidin tyttärelle lapsuus 1950-luvun Nivalassa oli väkevää aikaa. Siihen kuului paljon työntekoa, jolle vastapainon toi vahva hengellisyys. Kotiseuroja pidettiin paljon, ja Siionin virret kaikuivat maatalojen tuvissa.

– Kaipaan yhä sitä tunnelmaa. Se oli samalla kertaa hyvin turvallista ja harrasta, mutta myös iloista. Ihmiset olivat luonnostaan ystävällisiä, ja lapset tottuivat ottamaan toiset huomioon, Haukinen muistelee.

Hengellisyys, isänmaallisuus ja maalaisliittolaisuus muodostivat tuon ajan arvopohjan. Haukiselle siihen liittyy vahvasti myös humanismi ja yleensäkin laaja-alainen sivistys. Lapsuudesta ja suvusta peritty körttiläisyyden arvomaailma puhuttelee tänä päivänäkin.

– ”Sinuhun turvaan Jumala” ja ”Soi virteni kiitosta Herran” antavat yhteistä pohjaa. On helppoa olla ihmisinä ihmisten joukossa. Toisten arvostaminen tulee sydämestä, ei ulkopuolelta. Nykyään puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, mutta maaseudulla ja herätysliikkeiden parissa sitä on aina ollut olemassa.

Herättäjäjuhlat ovat sukurakkaalle Haukiselle tärkeä tapahtuma. Hänen mukaansa ne ovat kuin suuri perhetapaaminen, jonne on helppoa tulla myös ilman vahvaa henkilökohtaista körttiläistaustaa. Haukinen on ollut juhlilla myös puhujana ja esiintyjänä.

Myös veisuu tuo ihmisiä yhteen. Siionin virsiin on aikojen saatossa syntynyt tiivis tunneside, jota Haukinen vertaa äidinkielen omaksumiseen. Siksi viimeisin virsiuudistus herättää hänessä ristiriitaisia ajatuksia.

– Tarkoitus on varmasti ollut hyvä, ja uudistuakin pitää. Silti myös traditiolle pitää antaa arvoa. Virret ovat vahva säie, osa pitkää perintöä. Sitä ei pidä lähteä liikaa saksimaan niin, että jopa ajatus muuttuu.

Haukinen kiittelee uusia virsiä. Niiden joukossa on hänen mukaansa todellisia helmiä, jotka ovat ”hoitavia” ja ”kohtikäyviä”.

– Mutta niin olivat monet vanhatkin, aivan sellaisenaan. Ehkä nyt on haluttu saada iloisempaa perusvirettä. Kyllä sitä on ollut ennenkin, ja on edelleen.

Esimerkkinä Haukinen mainitsee Siionin virren 213 (ennen 228), jossa lauletaan ”Sain armon autuaan”.

– Armon kokemisesta tuleva ilo on rauhallista ja harrasta. Siionin virsiä, vanhoja ja uusia, veisatessa tulee onnellinen olo.

Nivalan Herättäjäjuhlilla kuullaan Eeva-Maija Haukisen lausumana runoja Eino Leinon Helkavirsistä.

Vuosina 1903 ja 1916 kahdessa osassa julkaistu kokoelma kuuluu Leinon merkittävimpiin teoksiin.

– Helkavirret ovat kuin pienoisnäytelmiä, jotka vääjäämättä kulkevat kohti loppuratkaisua. Ne ovat erittäin kiitollisia esittää, Haukinen toteaa.

Haukinen kuvailee Helkavirsien maailmaa alkuvoimaiseksi ja väkeväksi, mutta samalla herkäksi ja kaihoisaksi. Tässä muinaissuomalaisessa maisemassa liikkuu Herra Kiesus armahtaen ja ihmeitä tehden. Yli sata vuotta sitten kirjoitettujen runojen voidaan nähdä piirtävän kuvaa myös nykyihmisestä.

– Esimerkiksi Ylermi kuvaa voimakasta ihmistä, jonka kaltaisia nykymaailma arvostaa. Vallantunnossaan, uhmassaan ja itsekkyydessään hän on valmis tuhoamaan kaiken omien päämääriensä vuoksi, ja tuhoutuu itse. Sen sijaan Leino armahtaa yliherkän Tumman, joka epäonnistuu kaikessa mutta oppii elämään.

Helkavirret sopivat hyvin Haukisen dramaattiselle näyttelijälaadulle. Oman tunnelmansa tuo myös esityspaikkana toimiva Nivalan kirkko, joka on Haukisen kotikirkko. Martti Mäkelä on luonut koskettavan ja alkuvoimaisen äänimaailman, johon kuuluu niin luonnon ääniä kuin sodan melskettäkin.

Eeva-Maija Haukinen, o.s. Tyhtilä

Kotoisin Nivalan Karvoskylältä.

Kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1962 Haapajärven yhteiskoulusta. Valmistui Suomen Teatterikoulusta vuonna 1967.

Ollut kiinnitettynä Kuopion, Hämeenlinnan ja Oulun kaupunginteattereissa.

Työskennellyt 30 vuotta Yleisradiossa tv-teatterin ja radioteatterin näyttelijänä.

Vieraillut noin 20 ammattiteatterissa, mm. Suomen Kansallisteatterissa ja Kansallisoopperassa.

Esiintynyt elokuvissa (mm. Kun taivas putoaa, Pulakapina, Lakeuden kutsu, Lupaus), tv-sarjoissa (mm. Lumikit, Kotikatu, Kansan mies) ja oopperassa (Viimeiset kiusaukset).

Tuottaa myös omia ohjelmia.

Palkittu parhaan naispääosan Jussi-patsaalla 1972 (Kun taivas putoaa), Tampereen teatterikesässä 1974 (Miehen tie) ja Monte Carlon Kultainen Nymfi -palkinnolla 1987 (Lumikit).

Juttu on alunperin julkaistu Nivalan Herättäjäjuhlien Juhlaviestissä, joka julkaistiin Kalajokilaakson liitteenä 4.7.2018.

#